Luin Helsingin Sanomista juttua Morsiuspuku ylle, huntu päähän ja uudestaan alttarille - toisella kierroksella aviodutaan yhä isommin ja minulle jäi mieleen pyörimään erityisesti sosiologian dosentti Anna-Maija Castrénin lausahdus: "Avioliitto nähdään valintana, joka vaatii perusteluja". Castrén kertoo haastatelleensa eri-ikäisiä aviopareja, ja huomanneensa, että ensimmäisiä häitään suunnittelevat, lapsettomat parit ikäänkuin anteeksipyytelevät sitä, että "ovat perinteisiä". Häitä kun ei tarvita nykypäivänä enää edes perheen perustamiseen.
Kuvat Helsingin Sanomien jutusta.
Minäkin olen kokenut, että jotkut ihmiset kaipaavat perusteluita naimisiin menolleni. "Miksi menit naimisiin noin nuorena?", "Kerta olette naimisissa, niin milloin saatte ensimmäisen lapsenne?", "Miten jaksat olla saman ihmisen kanssa loppuelämäsi?", "Miten uskalsit sitoutua?", "Maksoiko vanhempanne häänne?", "Ymmärrätkö, mitä naimisiin meneminen tarkoittaa?" ja niin edelleen. Usein kun kerron olleeni naimisissa reilu pari vuotta, saan kuulla hieman ihailun ja kauhun sekaisia kommentteja ja kysymyksiä. Minusta myös tuntuu, että monet olettavat, että naimisiinmeno muuttaa ihmistä jotenkin radikaalisti. Naimisissa oleva ihminen ei enää käy ulkona ja harrastaa vain kotoilua.
Minulle ei kenenkään tarvitse naimisiinmenoaan perustella, oli meneillään sitten ensimmäinen tai toinen tai vaikkapa viides avioliitto, mutta haluan kertoa oman kokemukseni asiaan. Olin pienestä pitäen ollut sellainen tyttö, joka haaveili löytävänsä jossakin vaiheessa kumppanin, jonka kanssa voisi jakaa koko loppuelämän. No, kuinkas kävikään? Kumppani löytyi vierelleni todella paljon aiemmin, mitä olin kuvitellut. Oikeastaan se oli minulle helpotus, sillä en ole koskaan erityisemmin ollut ollut treffailun ja seurustelusäätöjen perään. Joka tapauksessa olin nuori, kun aloimme seurustella. Seurusteltuamme alle vuoden jouduin suuren päätöksen eteen; seuratako miestä 500 kilometrin päähän vai ottaako opiskelupaikka kotipaikkakunnalta vastaan. En osaa sanoa, olisiko etäsuhde toiminut meillä, mutta päätin pitkällisten ja kivuliadenkin mietintöjen jälkeen hypätä hänen kelkkaansa mukaan. Minulla oli kuitenkin varma olo siitä, että tämä mies oli tarkoitettu puolisokseni ja löytäisin uudelta kotiseudulta suuntaa tulevaisuudelle. Vaikka järki yritti sanoa toista, koin, että minun on pakko luottaa intuitioon ja fiilikseen.
Näin jälkikäteen katsottuna kaikki meni oikein hyvin. Tänä kesänä meille tulee täyteen kuusi vuotta yhteistä taivalta ja tuntuu, että meillä on entistä mukavampaa yhdessä. Sanoin viimeksi pari päivää sitten äidilleni, kuinka kiitollinen olenkaan tällaisesta puolisosta, mikä minulla on. Avioliitostani kysyville vastaan, että miksen olisi mennyt naimisiin ihmisen kanssa, jonka kanssa minulla on niin hauskaa ja jonka kanssa saan olla oma itseni? En kaipaa ketään muuta henkilöä jakamaan arkeani ja toivon, että saisimme nauttia yhdessäolosta pitkään.
Oletko joutunut perustelemaan naimisiin menoasi?
Lehtijuttu on todella laaja ja siinä käsitellään tosiaan toisen kerran naimisiin menevien pariskuntien yleistymistä sekä häiden historiaa ja hääpukutrendejä. Suosittelen ehdottomasti lukemaan jutun näin Juhannuksen ratoksi! :)