Ennen oli perhe. Perhe, joka kesti kaiken yhdessä. Nykyään on avioliitto ja lapset. Avioliitto ja lapset muodostaa perheen, mutta se ei välttämättä kestäkään kaikkea yhdessä.
Nämä asiat nousivat esille, kun juttelin äitini kanssa avioehdosta. Vanhemmillani ei ole avioehtoa. Äiti on hoitanut viisi lasta kotona ja on tällä hetkellä eläkkeellä. Jos vanhemmilleni tulisi joskus avioero, äitini olisi taloudellisesti aika huonossa tilanteessa.
Olen aina ajatellut vanhempiani perheenä, en kahtena yksilönä, jotka ovat avioliitossa. En ole koskaan ajatellut, että he voisivat erota, että perhe voisi hajota. Minulla on aina ollut turvallinen olo perheeni kanssa enkä ole koskaan ajatellut, että perhesiteet lopullisesti katkeaisivat, vaikkakin hetkittäisiä välirikkoja on ollut.
Sehän perheestä tekee vahvan. Luottamus, ettei kukaan perheenjäsenistä häviä elämästäni, vaikka miten kovasti otettaisiin yhteen. Tähän on vaikuttanut myös se, ettei lähes ketkään peruskouluaikaisisten koulukavereiden vanhemmista ollut eronnut. Voisi sanoa, että avioerot eivät olleet millään muotoa lähellä minua lapsena.
Äitini pukahti ärsyntyneenä: "Me kasvoimme erilleen. Mikä ihmeen syy sellainen on ottaa avioero?" Hän ihmetteli, miksei nykypäivänä jakseta nähdä vaivaa suhteen ylläpitämiseen. Äiti huomautti myös perhesurmien lisääntymisen ja mustasukkaisten ex-puolisojen aiheuttamat surmat. Nykypäivänä pettäminenkin on paljon enemmän tapetilla.
Itse ajattelen tulevan avioliittoni perheenä. Kahden ihmisen muodostamana perheenä, josta ei noin vain lähdetä kävelemään. Perheenä, joka kestää ja kasvaa yhteen.
